Elämäni eläimet

Bongasin myös tämmösen nimi haasteen, jossa pitää kertoa koiriensa/tai lemmiekkiensä mitä on omistanut tai omistaa tällähetkellä nimien historiikki. mistä nimet saivat alkuperänsä ja vähän muutenkin millaisia rläimiä olen omistanut. tehkääpäs siis samoin. ;)

Aloitan ihka ensimmäisestä omasta eläimestäni kanista nimeltä Karoliina. Karoliinan ja siskoni kanin Nupun haimme muuramesta mummolan tutulta maalaistalosta. Kaneja oli ihan urakalla ja saimmekin valita omamme poikasista. Minä valitsin pikkuisen valkoisen punasilmäisen suloisuuden. Nimen se sai saippuasarjasta nimeltä Kauniit ja Rohkeat. :D Suosikki hahmoni oli Karoliina, hän oli niin kauniskin. :) (Äitini oli siis siihen aikaan kaunareiden seuraaja ja minäkin seurailin sarjaa siinä mukana, vaikka lukeminen ei vielä kummoisesti taittunut.) Muistan että nämä maatiaiskanit maksoivat 20mk kappaleelta. Karoliina ei kuitenkaan elänyt viikkoa pitempää hoivissamme, kun sen olo alkoi jo  melkein heti heikkenemään, turkki meni huonoksi ja alkoi tummeta ja voimat vähetä. Muistan että isä yritti jopa syöttää sille disperiiniä lantrattuna, jotta se vielä tokenisi, mutta ei. :(
Tarkkaa syytä kuolemaan ei koskaan selvinnyt.

Minunhan tietenkin oli saatava toinen kani, koska siskollakin oli. Menimme Heinolan eläinkauppaan jossa oli kaksi puoliksi kääpiökaninpoikasta. Edellisestä tramaattisesta kuolemasta oppineena valitsin tietenkin kanin joka oli äärettömän vilkasa ja touhusi kokoajan. Tämän sisar oli laiska ja löhösi vaan häkissä. Otin siis äärettömän suloisen pinen ruskean kanin ja annoin sen söpöyden vuoksi sen nimeksi tietenkin Söpö. :D Vilkas Söpö kyllä olikin. Kanit asustivat ulkohäkeissä, paitsi talvipakkasten tultua ne siirrättiin autotalliin. Söpö oli suorastaan jo naapureidenkin keskuudessa kuuluisa karkailuista. Jotenkin ihmeenkaupalla se karkasi häkeistä, vaikka mitä viritelmiä teimmekin. Söpö oli aina karkuteillä ja me jahtasimme sitä haavin kanssa kun eihän tuota nopeakinttua saanut mitenkään kiinni. Pelkäsimme aina että se jää naapurin rotikanhampaisiin, mutta se ei sen kohtaloksi kuitenkaan käynyt. Söpölläkin oli lyhyt elämä. Se ei päässyt edes vuodenikään kun kaverilleni kävi haaveri sen kanssa ja se tippui siltä vatiin joka oli liukas. Sillä retkahti niska ja muutaman päivän päästä se kuoli. :(



Jossain vaiheessa meillä  jokaisella oli myös tanssihiiret, mitkä elivät sen minkä sitten elivät. Hirmu pitkäikäisiä tanssihiiret eivät muutoinkaan ole. Hiiret tulivat meille lahjonnan kautta. Muistaaksen äiti lupasi ostaa siskolleni tansiihiiren mikäli hän suostuisi osallistumaan johonkin rankkaan maastojuoksukilpailuun tai sitten se oli niin että sille luvattiin ostaa se jos  se pärjäisi kisoissa tavoitteen mukaisesti tai jotain. No eihän me mun veljen kanssa tommosia sulatettu. Meille kans tai muuten on epäreilua. Minun hiireni nimi oli Minni, joka siis tietenkin tuli Minni Hiirestä. Veljen hiiri oli Löyhkä ja siskon Ulpu-Ilona. Niiden nimien alkuperästä en osaa tehdä mainintoja.

 Minni on mun päänpäällä. :D

Siskonikin kanin poismentyä jossain vaiheessa  kävimme ostamassa samaisesta mummolan tuttavalta uudet kanit. Tässä vaiheessa meillä taisi jo olla koirakin tai sitten se tuli meille jo kanien ollessa. en tarkkaan muista. Minä tietenkin edellisistä oppineena valitsin ison mustavalkoisen, josko tämä nyt ei pienistä kupsahtaisi. Nimesin kanin Lilliksi. En oikeastaan muista mistä nimi sai alkunsa, mutta myöhemmin selvisi että olinkin saanut poika kanin, mutta Lillinä se kuitenkin eleli loppuun asti. veljeni nimesi oman kanin Öökermaniksi ja tämä osoittautui synnytyksen myötä tytöksi ja siskoni kanin nimeä en muista, mutta tämä osoittautui myös pojaksi. Veljeni kani kuoli synnytykseen tai sitten muut kanit listivät sen koska tosiaan silloin ne vielä elivät samaisessa häkissä, mutta sukupuolijakauman ymmärrettyämme urokset oli erotettava. Minun kani taisi olla porukan pomo. Aikaisemmin meillä oli tainnut käydä tuuri tyttöjen suhteen, mutta nyt ei, tai sitten kanien myyjä ei ollut osannut katsoa sukupuolia tai tahtoi niistä vain eroon. ;) Näistä kanisöhellyksistä voimmekin sitten siirtyä ensimmäiseen koiraamme.

Ensimmäinen koiramme oli musta labradorinnoutaja Pipsa. Olin tällöin toisella luokalla. Hän ei oikeastaan ollut oma koiramme, vaikka omana me sitä pidimme. Pipsa tuli meille sokeankoirakoululta ja tarkoituksena oli siis kouluttaa siitä sokeankoira. No miksi emme ottaneet omaa koiraa, johtui siitä että meille annettiin vaihtoehdoksi joko ei koiraa ollenkaan tai sitten kasvattikoira, joka viipyy meillä vuoden ja lähtee sitten pois. No mitäpä sinä valitsisit lapsena?

Nimi Pipsalla oli jo valmiina tullessaan ja sehän meille sopi. Pipsan äiti oli ainakin sokeankoira isästä en muista, mutta pentu mikä meille tuli oli se mikä oli jäänyt jäljelle muiden valitessa ensin. Lopulta Pipsa olikin meillä kaksi vuotta, koska opaskoirakoululla ei ollut resursseja ottaa sitä koulutukseen vielä vuoden vanhana ja tottakai meille tämä kävi. Pipsa oli tasapainoisin ja kiltein koira mitä olen koskaan tavannut. Sen hermorakenne oli rautaa ja se oli todella viisas. Se oppi asiat todella helposti. Ikinä ei tarvinnut pelätä että sillä keittäisi yli, vaikka veljeni leikkikin sen kanssa rajujakin painileikkejä ja joskus se ontui jo jalkaakin. Se oli niin miellyttämisen haluinen ja huippu energinen.

Puolivuotiaana kävimme opsakirakoululla tapaamassa muita pentueesta ja kuinka ollakkaan kaikki olivat ihmeissään kuinka kaunis Pipsa oli. Niin me saatiin se pentueen rääpäle, mutta nyt se oli valehtelemattakin parhaassa kunnossa. Toisen olivat siis ylisyötettyjä punkeroita, kun taas Pipsa oli sporttinen,  ja sen turkki kiilsi. Se kulki mukana sauvarinne treeneissä,veti meitä perässään kun me potkuttelimme yhdellä minisuksella, se rakasti uimista ja oli hyperahne. Meillä oli pihassa omia esteviritelmiä, jossa teimme jotain agilityntapaista. Tottakai me opetimme sille kaikkea kiellettyäkin, kuten noudatimme ja vedätimme sitä, jotta se vaan ei läpäisisi testiä ja soveltuisi opsakoiraksi. Äiti aina sanoi, että kyllä siitä opaskoira tulee ja niinhän siinä kävikin että pipsa ei enää palannut meille kun se määräpäivänä lähti koulutukseen. Se oli todella raskasta ja edelleen silmät kostuvat. Pipsa oli parasta laatua perhekoiraksi, eikä surua yhtään helpottanut tietoa kuinka se tulee olemaan tärkeä apu sokealle.

Opaskoirakoulu olisi mielellään antanut meille uuden kasvattipennun, mutta enää emme leikkiin lähteneet. Koiraan kiintyy niin paljon ja siitä tulee osa perhettä, ettei meistä tässä asiassa hyväntekijöiksi enää ollut. Vuosien päästä kun meillä oli jo oma uusi koirakin kävimme katsomassa Pipsaa uudessa asuinpaikassaan Turussa. Täytyy sanoa että enpä olisi koiraa tunnistanut, mutta se oli tunnistanut jo meidän pihaan ajettuamme, vaikka auto ei edes ollut sama mikä silloin. Pakkohan se oli kokeilla osasiko se samat vanhat temput edelleen ja osasihan se. :) Pipsalle oli tarkoitus kuulemma teettää pentuja opaskoiriksi, mutta uuden omistajan vahdoksen myötä sillä loppui juoksut kokonaan. Ei voi siis sanoa etteikö koiralle ole stressaavaa perheen vaihtuminen. Kuulemma lappikset soveltuvatkin paremmin omistajan vaihdokseen kuin esimerkiksi saksanpaimenkoira, koska ne kiintyvät enemmän yhteen ihmiseen.

Pipsan jälkeen meille tuli oikeastaan vähän vahingossakin uusi koira. Musta Lappis siis tämäkin. minä pongasin lasten leirin kautta pentueen, jossa ne oli yhdellä pisteellä lapsien siliteltävänä. Kymmenen pentueen poppoosta jäljellä oli enää kolme pentua. Yksi uros ja yksi narttu. No minä sitten aloin kinuamaan pentua meille ja että mentäisiin edes katsomaan. No katsomaanhan mentiin ja yksi narttupentu lähti matkaamme. Nimesimme pennun Nelliksi. Alkuperäinen suunnitelma oli Elli, mutta tämä ei äiskälle käynyt, joten nimi vaihtui Nelliksi. Ei sen kummempia tarinoita sen nimen suhteen.

Nelli oli rakenteeltaan ja luonteeltaankin erilainen kuin Pipsa, mutta toki tietyt samat lappismaiset piirteet kumpaisestakin löytyi. Nelli oli aika pienikokoinen lappis ja hieman raskaampaa tekoa kuin Pipsa. Nelli oli todella pentumainen loppuun asti. Sitä luultiin vielä yhdeksänvuotiaanakin pennuksi. Nellikin oli todella viisas, sählä, ahne ruoalle, rakasti uimista ja vettä ylipäätään (varastelikin ruokaa),ja se oli kaikille niin kiltti. Aina se oli heti selällään ja odotteli rapsutuksia. Nellin eli melko vapaassakasvatuksessa, koulutukseen ei kovinkaan panostettu. Temppujahan se osasi vaikka kuinka, mutta esim luoksetulo tai remmissä kulkeminen ei ollut kovin kehuttavaa. Nelli oli melko jääräpäinen, se harrasti myös karkaamista. Hyppäsi aitojen yli kevyesti ja lähti viereisen tien Ruusan kanssa omille lenkeilleen tai kävi köhlimässä naapurin rotikan hirvenjalat ja kiikutti ne omalle puolelle. Me sitten nolona aina heiteltiin niitä takaisin naapurin puolelle. Nelli ei ollut niin energinen kuin Pipsa, vaikka tykkäsikin toiminnasta. Se hyppi esteitä innoissaan, mutta mitäpä se ei toisaalta olisi ruoan eteen tehnyt. Nelli vihasi juoksulenkkejä hihnassa, se alkoi pulkkailemaan jo puolenkilometrin jälkeen.

Nelli antoi miehelleniki siis silloiselle poikaystävälleni loistokuvan koirista.  Kristian  ei ollut todellakaan mikään koiraihminen. Häntä oli lapsena purrut kaverin koira ja vieläpä musta lappis. Nelli kaikella ystävällisyydellään antoi kristianille luottamuksen koiriin. He kävivät jopa usein kahdestaa lenkillä ja leikkivät yhdessä. Nelli oli kaikkien kaveri, useinmiten ihmiset kiinnostivat sitä enemmän kuin muut koirat.

Nellin rakasti ottaa aurinkoa, josta sen kasvainkin luultavasti korvaan tuli, kun korvanlehteä paistatteli auringossa. Nellin jouduimme lopettamaan sen ollessa melkein kymmenen vanha. Korvassa ollut kasvain märki ja Nelli ei tottunut kauluriin kaulassansa vaan hankasi kasvaimen aina auki. Korva olisi jouduttu amputoimaan ja lääkäri oli sitä mieltä että sen olisi vaikea tottua korvattomuuteen ja haavan parantuminenkin olisi haastellista, kun ei elämä kaulurin kanssa sujunut. Lisäksi oli mahdollista että kasvaimet olivat levinneet jo muuallekkin kehoa. Tämän lisäksi Eldalla oli vatsa kokoajan sekaisin, se oksenteli ja ripuloi, joka saattoi olla vanhuutta tai kasvaimista johtuvaa. Jotenkin sen elämä ei ollut enää sellaista että se pystyi siitä nauttimaan, se oli jo melko surkea. Periaatteenamme on että koiran tulee elää  sen arvoista elämää, eikä pitää sitä hengissä itsekkäistä syistä. Pohdintojen jälkeen päätimme päästää sen lepäämään ikuistaunta. Oma enkelikoiramme, taivaassa tapaamme.

Pari vuotta koiratonta elämää, kunnes ensimmäinen oma koirani saapui meille. Eldahan se! meidän oma rakas riiviömme. Ei ihan niin helppo tapaus kuin edelliset koirat, mutta niin opettavainen. Oikeastaan todella erilainen. Kiintyy niin omaan laumaansa, etten uskoisi Elda koskaan voisi sopeutua uuteen kotiin. Minä olen sille kaikki kaikessa ja se on niin uskollinen omilleen. Hirveä jääräpäinen, manupulaattori, pakottaja, varas, hieman varautunut vieraisiin, hermorakennettakaan en välttämättä lähtis kehumaan, se omaa kovan työmoraalin jua on todellakin TYÖKOIRA,  josta ei tavallista kotikoirashampionia saisi millään, tai sitten olisi ongelmia ja paljon sen kanssa. Ei Eldasta sen enemtää, mutta nimen historiasta. Minullahan oli nimiehdotuksia, vaikka kuinka, mutta Kristianille ei mikään meinannut kelvata, ei oikein Eldakaan, mutta oli kai pienin paha noista muista. Elda on ruotsia ja tarkoittaa sytyttää ja Eld on tuli. Nimi osuu kyllä koirallemme kuin nakutettu. Toinen pentu joka saattoi meille tulla olin nimennyt Hildaksi, mutta Elda sitten valikoitui meille. Muita ehdotuksia pennun nimeksi oli jossainvaiheessa Ronja (ryövärin tytär), Nasu, no muita nyt en muistakkaan. :D